Shiv ei ollut kovinkaan halukas jakamaan ajatuksia hänen kanssaan. Melkein vihamieliseksi tulkittavalla innolla nainen käski unohtaa. Ihme oli tapahtunut, se oli kuollut ja asiasta ei tarvinnut sen enempiä keskustella. Ivan nosti lusikallisen harmaanvalkeaa tahnaa lautaseltaan ja antoi sen sitten litistä lusikalta takaisin muun kaltaisensa luokse.

"Jos se tapahtui kerran, kai se voi tapahtua toisenkin kerran", Ivan mutisi ja vilkaisi naista arvioiden. Hän tiesi aiheen olevan herkkä eikä hän oikeastaan tiennyt, oliko sopivaa puhua uudesta mahdollisuudesta vanhan mentyä karmealla tavalla pieleen, mutta ehkä se saisi Shivin paremmalle tuulelle. Yksi oli menetetty, muttei se tarkoittanut, ettei toista tulisi koskaan. Olkoonkin, että Shiv oli väittänyt sen olevan ihan sula mahdottomuus.

Se ei ollut. He olivat onnistuneet. Hän oli kerrankin onnistunut. Kerrankin hän oli tehnyt jotain oikein ja kyennyt toteuttamaan Shivin kaikista kiihkeimmän toiveen. Ne persenaamapaviaanit olivat ehkä tappaneet sen unelman alkuunsa ja hän panisi ne mulkut maksamaan, mutta ei se sitä tarkoittanut, että piti luovuttaa.

"Me onnistuimme jo yhden kerran. Mikä estää, jos sinä siis haluat, yrittämästä uudelleen? Ei se ole mahdotonta... eikä se ollut sinun vikasi, että se on poissa."

"Teoriassa se kai on.. joskus." Lääkärit eivät ainakaan olleet kovin optimistisia tästä aiheesta. "Menetin jo kerran kaiken toivoni ja ihme tapahtui. Jos uusi ihme vaatii saman ajan odottamista, pettymystä ja lopulta kaiken toivon menettämisen, olemme ainakin jo ne etapit suorittaneet." Toisin sanoen nainen ei edes uskaltanut enää toivoa uuden raskauden olevan mahdollinen. Kait sitä yrittää sai aina, mutta näin ei ainakaan tullut pettymyksiä.

"Ei se sitten kait ollut minun syyni."

Oli se, äläkä unohda sitä.

"Voisimmeko puhua jostain muusta aiheesta.." Shivin ääni oli murtumaisillaan ja tämä puri hammasta yhteen ollakseen itkemättä. Taas toinen säästeli tällä miehen tunteita enemmän kuin omiaan.

Onneksi häiriötä tässä talossa saapui huoneeseen nappia painamalla ja kuten tässä tapauksessa, ihan ilman sen suurempie koputteluita. Naislääkäri pyöritteli papereitaan ja loi pikaisen silmäyksen varmistaakseen potilaan geneerisen olemuksen.
"Othenan-Brecalo? Hmm kyllä." Toinen komppasi papereistaan ne oikeat esille ja alkoi laskettelemaan.
"Pernan korjaus ja pahoinpitelyn.. keskenmenon ja hmm.." Lääkäri lueskeli puoliääneenbrieffatakseen itseään potilaastaan.

"Kuinka pian pääsen pois täältä?" Shiv kysäisi.
"Öm hmm.. Parin päivän kuluessa toivottavasti." Lääkäri totesi.
"Saisinko katsoa papereitani?" Toinen jatkoi.
Naislääkäri pysähtyi kuin joku olisi ampunut ilmaan aseella.
"Teoriassa kai voit." Tämä sopersi hetken mietittyään.
Shiv otti paperinippunsa ja alkoi selailemaan sitä.

Ivan nieli nousevan turhautumisensa. Shiv ei halunnut puhua, vaikka tätä selvästi vaivasi. Tai vitut siitä puhumisesta, olisi sitten vaikka itkenyt. Ja sitä paitsi, jos nainen oli kerran tullut raskaaksi nyt, mikään ei estäisi tätä tulemasta raskaaksi toista kertaa. Ei se nyt jumalauta niin toiminut.

Lääkärin ilmaantuminen huoneeseen sai Ivanin kohdistamaan tätän kaiken patoutuneen kiukkunsa, turhautumisensa, kostonhimonsa ja inhonsa. Papereita pyytäessä lääkärin mielessä häivähtävä epävarmuus sai Ivanin siristelemään silmiään.

"Aiemmin puhuttiin parista viikosta. Koittakaa nyt vittu päättää, saatanan runkkarit. Ai niin, ja kai sinä muistat, että ne persenaamaiset pumppasivat sinuun jotain nanoja. Siitä ne totta kai haastetaan oikeuteen kaikki", Ivan jatkoi, katse viimeisen lauseen kohdalla taas Shivissä. Mitä ilmeisimmin hänellä oli kova kiire syyttää kaikkia tapahtuneesta, sillä se helpotti hänen omaa syyllisyyttään. Nainen oli ongelmissa siksi, että oli jahkautunut yhteen hänen kanssaan. Ilman häntä tämä ei olisi varmasti ikinä eksynyt Choronzon'siin ja olisi vain elänyt rauhallisena omassa pikku tuvassaan. Tekoruskettunut veljeskaksikko typerine kavereineen ei olisi ikinä tehnyt mitään.

Jonkun oli maksettava. Jonkun oli kärsittävä, ja mitä useampi joku kärsi, sen parempi. Ivan ei ollut niitä ihmisiä, jotka antoivat lääkäreille anteeksi inhimilliset virheet. Hän oli niitä, jotka vetivät turpaan pienimmästäkin syystä.

Lääkäri näytti ensin hiukan huolestuneelta miehen ryöpyttäessä koikkuaan tälle, mutta sai sitten itsensä kasalle ja ryhdistäytyi.
"Jos teitä on kohdannut hoitovirhe, suosittelen että hankitte asianajajan ja hoidatte jutun sitä kautta."

"Kohdannut hoitovirhe." Nainen hymähti huvittuneena selaillessaan papereita. "Kaikella kunnioituksella, saatte sen kuulostamaan siltä että tämä hoitovirhe vain vaeltelisi käytävillä ja 'kohtaisi' ihmisiä täysin sattumanvaraisesti." Shiv naurahti.

Nainen löysi vihdoin paperin jota oli etsinut. Ilme muuttui totiseksi ja tämä luki tekstin.Mitä pidemmälle tämä luki sitä vakavemmaksi kasvot menivät. Loppua kohden kukatahansa näki että nainen pidätteli itkua aivan tosissaan. Luettuaan lyhyen puoliksi latinankielisen tekstin, tämä antoi loput paperit takaisin ja puristi viimeisen paperin kädessään nyrkkiin.

Lääkäri laski yksi yhteen ja päätti tulla takaisin vasta kun sekopää ukko oli jossain aivan muualla.

Shiv puri hampaita yhteen niin että narisi, kunnes lääkäri oli poistunut huoneesta. Siinä kohtaa kun ovi sulkeutui ensimmäiset kyyneleet valuivat toisen poskille ja siitä alas sairaala vaatteelle. Paperinpala oli edelleen tiukasti nyrkissä.

Shiv ei kaikessa lempeydessään ja ylitsepääsemättömässä ihmisrakkaudessaan ollut millään tasolla pehmeä ihminen. Naisen itsehillintään ei lyöty aukkoja kuin hyvin harvoin, ja yleensä silloin sille oli erinomaisen hyvä syy. Kun vastenmielinen lääkäri oli kadonnut Ivanin murhanhimoisen katseen saattelemana, kääntyi mies taas Shivin puoleen ja pyöritteli lusikkaa juvottavaksi, tahmeaksi velliksi muuttuneessa sairaalaruuassaan.

"Tota noin", hän mutisi ja ojensi sitten empien toisen kätensä naisen olkapäälle. Miten vitussa sellaista ihmistä piti lohduttaa, joka ei halunnut tulla lohdutetuksi? Joka oli tottunut siihen, että maailmassa oli kaikki hyvin ja jollei ollut, ainakin niin piti sitten teeskennellä.

No hyvä on, jo ihan kenen tahansa lohduttaminen oli Ivanille yhtä tuttua työtä kuin virrenveisuu, mutta ainakin teoriassa ihmisiä oli helpompi lohduttaa, jos nämä avoimesti myömsivät jonkin olevan pielessä ja ottivat vastaan minkä tahansa saamansa tuen. Oli se sitten olevinaan miten paskaa tukemista tahansa. Ivanin tapauksessa se oli juurikin käden asettamista olalle ja takeltelua, mutta yritys oli kova ja ajatus tärkeintä ja silleen.

"Mitä siellä oli?"

Luultavasti keskenmeno paperilla ja jännin sanankääntein. Kai se teki kaikesta jotenkin todellisempaa... mutta ei sen tarvinnut olla kaiken loppu vittu saatana! Hän oli onnistunut jo kerran, miksei hän onnistuisi toistakin kertaa? Vika ei ollut Shivissä. Jos kerran nainen oli näinkin nopeasti tullut raskaaksi, ei se vaatinut ihmeitä. Se oli mahdollista, ja hän halusi antaa Shiville sen, mitä nainen niin kovasti tahtoi.

Shiv ei nyyhkyttänyt tai pitänyt mitään muutakaan ääntä. Kyyneleet vain valuivat vuolaana virtana toisen poskilta ja hengitys oli katkonaista. Nainen istui sängyllään, pää riipuksissa ja keinutti itseään pakonomaisesti. Mielessä pyöri sama itsensä syyttely ketju, joka oli viimeksi ajanut naisen suoraan viikatemiehen pakeille.

Monitori päästi ensimmäisen varoitusäänen. Jokin rele naisen mielessä petti ja aivan ohikiitävän hetken Ivan saattoi tuntea jotain, mitä ei oltu naisen olemuksessa nähty sukupolviin. Shiv tarttui rintakehästään koneeseen kulkevaan piuhojen sekamelskaan ja repäisi sen yhdellä vedolla irti itsestään. Kun kone alkoi taas huuta kuin syötävä, nainen paiskasi sen telineineen lattialle, niin että muovikuoren palat vain sinkoilivat.

Välittömästi tuon tehtyään nainen pelästyi omia toimiaan. Toinen ei ehtinyt kauaa tunteenpurkaustaan katumaan kun kasvot vääristyivät kivusta ja selkä jännittyi. Metelin kutsumana sisälle singahtanut hoitaja ei kauaa empinyt vaan iski ruiskullisen lääkettä kanyylistä sisälle. Se riitti estämään mitään pahempaa. Kasvot rentoutuivat ja toinen kävi takaisin pitkäkseen vuoteelle.

Hoitaja tuhahti melkein vihaisesti, katsoessaan laitetta lattialla.
"Anteeksi.." Shiv ehti sanomaan vilpittömästi jopa tarjoittaen sitä, ennenkuin hoitaja ehti aloittaa mitään saarnaa.
"Olisitte voineet pyytää." Tämä totesi kuivakasti ja kokosi instrumenssinsa."

Nainen huokaisi ja käänsi katseensa Ivaniin, kun hoitaja siivoili ja meni sitten taas matkoihinsa. Kun he olivat taas kahden nainen ojensi nyrkissään rytätyn paperin Ivanille.

Rypytetystä paperista puolet oli silkkaa latinaa, mutta kaksi riviä keskellä paperia keräsi huomion boldatulla fontillaan: Kromosomi määritys: XX ja Arvioitu ikä: 4vko.

Shivin yllättä reaktio tuli niin nopeasti, ettei Ivan ehtinyt reagoida ennen kuin hoitaja oli jo saapunut. Tämä tykitti kai lisää kipulääkettä ja naisen istuessa takaisin vuoteelle siivosi jälkensä ja paineli kiukkuisena ulos. Ivan istui takaisin omalle jakkaralleen, mutta piti tällä kertaa kätensä ihan omalla puolellaan. Tätä menoa Shiv repisi sen irti. Ilmeisesti naiseen ei saanut nyt koskea eikä tälle saanut sen suuremmin puhuakaan. Hyvä. Hän pitäisi sen mielessä ilman skitsofreniakohtauksiakin.

Saadessaan rypistetyn paperin Ivan suoristeli sitä ja laski katseensa tekstiin. Hyvin nopeasti silmille pomppasi paksulla mustalla fontilla kirjoitettu ikävä tieto.

Heillä oli siis ollut lapsi, tavallaan, 4 viikkoa. Pieni tytär, jos nyt tarkkoja oltiin. Neljässä viikossa se ehti kehittyä solumöykystä lähinnä joksikin hämärästi nyljettyä päästäistä muistuttavaksi rönöksi, mutta se oli silti ollut toteutunut unelma. Kahdeksan kuukautta lisää, ja Shiv olisi saanut pidellä sylissään täydellistä ihmistä. Hän olisi saanut pidellä sylissä täydellistä ihmistä.

Neidin oli täytynyt saada alkunsa aika alussa sitten.

Ivan ojensi paperin takaisin ja joutui hetken kokoamaan ajatuksiaan. Vaikkei hän ollut osannut koskaan kaivata omaa lasta, hän oli aivan tosissaan halunnut toteuttaa naisen toiveen. Hän oli ollut valmis isäksi, koska lapsi saisi Shivin onnellisemmaksi, kuin mikään muu maailmassa.

"Olen pahoillani", Ivan mutisi, tietämättä, pitkö nyt olla muodollinen vai ei. Jos hän ei olisi ollut empaattisesti lusikan tasolla, hän olisi voinut olla vähän parempi tuen antaja, kuin oli nyt. "Ei sen tarvitse silti tarkoittaa, ettei mitään enää koskaan tapahdu. Se on mahdollista, kuten näit. me voimme yrittää uudelleen ja onnistua uudelleen ja sinä saat sen, mitä haluat enemmän kuin mitään muuta", Ivan yritti. Hän ei edelleenkään uskaltanut koskea, mutta kumartui sentään vähän edemmäksi: "Minä lupaan, okei? Jos se onnistuu kerran, se onnistuu toisenkin..."

Tavallaan tuntui kurjalta puhua uudesta yrityksestä heti edellisen epäonnistuttua, mutta hän halusi Shivin tietävän, ettei tämä ollut maailmanloppu. Nainen saisi unelmansa. Hän pitäisi huolen siitä.

Ivan yritti lohduttaa kaikesta vaivaantuneisuudestaan huolimatta. Ihailtavaa mieheltä, jolla oli kuulemma heinäsirkan empaattinen kapasiteetti. Kun mies kumartui hiukan lähemmäs, kurotti nainen kättään senverran, että sai kiinni miehen paidanrinnuksesta. Toinen veti Ivanin lähemmäs ja kietoi kätensä tämän ympärille.

Ivan oli siinä kuin muuri Shivin ja loppumaailman välissä. Toinen joutuisi nyt olemaan jonkin aikaa se mikä piti naisen kasassa, osasi tämä sellaisen tempun tai ei. Shiv puristi miestä itseään vasten niin kovaa kuin vain jaksoi. Se ei ollut paljon se. Kasvonsa toinen hautasi miehen kaulalle ja koitti vain hengittää syvään. Katkokset ilmanjakelussa ja pikkuhiljaa kostuva paidan olkapää kertoi että nainen itki hiljaa.

Nainen ei vastannut mikään miehen puheisiin ja vakuutteluihin, mutta ajatukset kyllä paljastivat, että surun keskellä eli taas se pienen pieni toivon kipinä.
He olivat siihen pystyneet kerran..

Suoneen annettu lääke muutti naista hiljalleen taas liikuntakyvyttömäksi zombieksi. Toinen koitti parhaansa pitääkseen kätensä miehen ympärillä, mutta lihasten voima hupeni, kuin ilma puhjenneesta renkaasta. Nainen tuntui tuskastuneelta lääkkeiden aiheuttamaan paralyysiin ja uneliaisuuteen. Hän halusi vain pois täältä, kotiin ja miehen syliin. Mihin tahansa muualle kuin tähän sänkyyn ja tähän desinfiointiaineen hajuiseen huoneeseen.

Shiv olisi halunnut pukea ajatuksensa sanoiksi, mutta suu oli niin turta että oli turha edes yrittää. Nainen tyytyi vain huokaisemaan ja puistamaan päätään. Katse anoi miestä viemään tämän pois, mutta se nyt olisi vain ollut sulaa tyhmyyttä tässäkohtaa. Shiv kamppaili päällehiipivää tajuttomuutta vastaan, mutta hävisi ja nukahti lopulta.

//Tästä voi minun puolestani loikata ihan minne ja miten vain, jos ei halua kärvistellä puoskarien tökittävänä.

Seuraavat viisi päivää olivat kaikki aika lailla samanlaisia. Ivan ramppasi kodin ja sairaalan väliä, nukkui epämukavalla ja rumalla beigellä sohvalla ja yritti pysytellä hereillä ne ajat, kun Shivkin. Joku olisi tässä ajassa kenties oppinut pitämään niistä vakihoitajista, joita huoneessa ranppasi päivittäin, mutta ei Ivan. Joka kerta hän vihasi näitä yhtä paljon ja joka kerta hän jaksoi käskeä painua vittuun, jos joku edes yritti tarjota hänelle psykologin numeroa tai vastaanottoaikaa. Hän ei kaivannut mitään puhumista. Jos hän jotain kaipasi, se oli turpajuhlat ja siihen hänellä oli jo oma suunnitelmansa. Ja valkotukkaisen terminaattorin puhelinnumero.

Viidentenä päivänä, kun Shiv alkoi olla jo jollakin tavalla kunnossa ja kykeni liikkumaan vuoteestaan halutessaan, hoitaja tuli ilmoittamaan ulospääsystä. Jos nainen lupaisi käydä kontrollissa viikon kuluessa ja napsia kiltisti lääkkeensä kotonakin, ei tätä ollut enää mitään syytä pitää sairaalassa. Täytettiin papereita, kuunneltiin ohjeita, sitä perinteistä. Sairaala tilasi taksin ja Ivan auttoi Shivin alas. Hoitaja tuli toivottamaan hyvää matkaa ja terveyttä ja taapersi sitten takaisin sisälle kiireisen näköisenä. Yksi kotiutettu potilas ei vielä kiirettä vienyt. Sairaalassa odotti satoja lisää, ja osa niistä oli edelleen siinä tilassa, missä Shiv vajaa viikko sitten.

Kun nainen oli saatu autoon, taksi kuljetti suorinta tietä kotiin. Pihamaalla tämä odotti hetken tippiä, mutta tajutessaan, ettei naista hyysäävä kalpea peikko aikonut maksaa hevon vittua, kaasutteli kuljettaja nyrpeänä tiehensä.

Ivan kiirehti avaamaan talon oven päästääkseen Shivin edeltä sisälle. Ilmeisesti joku oli pitänyt hyvää huolta kasveista ja siivouksesta naisen poissaollessa. Ivania moisesta oli turha epäillä. Ajatukset kannatti ennemminkin keskittää kiinalaismummoon ystävineen. Ivan oli huolehtinut lähinnä siitä, että Rahulla oli joskus hetken aikaa seuraa ja Mars sai ruokansa.

Tässä kohdassa Shivlle oli aivan sama tippuisivatko tämän kaikki raajat vain irti yksitellen, kunhan se tapahtuisi kotona. Nainen tuli huomattavasti paremmin juttuun hoitajien ja lääkärien kanssa, kuin Ivan, mutta ei se tarkoittanut että tämä olisi halunnut olla sairaalassa sekuntiakaan pidempää kuin oli aivan pakko.

Kun vapaus lopulta koitti, ei edes Shiv jäänyt hyvästelemään ketään. Halu päästä kotiin ja pois sairaalasta oli niin suuri, että se jopa ohitti naisen tarpeen olla mieliksi ja kohtelias kaikkia kohtaan.

Viimeiset päivät olivat muutenkin tuoneet esille mielenkiintoisia muutoksia naisessa. Tyyneys oli edelleen naisen päälimmäinen tunnetila, mutta sen syvyyksistä oli pulpahtanut pintaan hyvin harvoin nähtyjä muita tunteita. Suurimman osan sai laittaa suoraan kärsityn psykoosin piikkiin. Olipa ainakin todistettu, että nainen ainakin kykeni muuhunkin kuin seesteiseen ja rauhalliseen.

Kotipihalla toinen kuitenkin lähes säteili silkkaa helpotusta ja mielihyvää. Naista tervehti kamomillan tuoksu ja oma tuttu asunto. Ivan avasi oven ja päästi naisen sisälle. Rahu loikki tuhisten ja putputtaen vastaan. Se olisi mielellään kiivennyt syliin hellittäväksi, mutta naisen oli pakko vielä kieltää eläintä hyppäämästä syliin.

Ivanin syliin elukkaa ei sen sijaan oltu kielletty kiipeämästä, joten tämä kapusi kuin marmosetti Ivanin olkapäälle. Sieltä se kurotteli suukottelemaan emännän kasvoja.