Ivan huomasi väsymyksen Shivin kasvoilla ja hymähti naisen puhellessa hoitajista ja tietojen pimittämisestä. Näki selvästi, ettei tämä ollut Ivanille mikään yllätys. Jos mieheltä kysyttäisiin, luultavasti sairaala olisi aiheuttanut naiselle huolta ihan tahallaan puhtaasta huolestuttamisen ilosta.

"Kas kun ei yllätä", Ivan totesi ja nosti sitä kättä, jonka puoleinen kylki oli kunnossa. Sitä, jonka katkaisemiseen tarvittaisiin vähän enemmän, kuin pesäpallomaila. Nopeasti ja perin miehekkäästi Ivan taputti Shivin olkaa ja laski sitten kätensä takaisin patjalle. Oikeastaan minkäänlaiseen muuhun liikkumiseen hänestä ei oikein ollut.

"Mitä sille paskapäälle tehtiin?" järjestysmies tivasi sitten. Oikea rangaistus olisi totta kai ollut teloittaminen ja sitä enteilevä kidutus paikan päällä, mutta koska maailmassa ei ollut oikeudenmukaisuutta, syyte pahoinpitelystä ja raiskauksen yrityksestä sekä kotirauhan rikkomisesta taisi olla uskottavampaa. Hyvällä tuurilla kaikkien eteen tungettaisiin "törkeä" ja tuomia saisi edes muutaman kuukauden lisää. "Ja miten sinä voit? Vitutusta lukuunottamatta onko kaikki kunnossa?"

Hän oli, luojan kiitos, tainnut ehtiä paikalle ajoissa, mutta jotain persenaamainen oli ehtinyt tehdä, koska Shiv ei ollut kyennyt kunnolla liikkumaan. Ivanilla ei vain ollut tätä ennen aikaa kysellä sellaisia ja nytkin se oli jäädä. Ajatus ei oikein kulkenut.

Toivottavasti Mars oli kunnossa. Se oli herkkä konna.

Nainen hymähti hymyillen miehen eleelle ja sanoille. Ivanilla ei ollut kovin pörröisen lämpimiä muistoja sairaaloista, nainen ymmärsi sen kyllä. Nainen nousi kun mies kysyi hyökkääjän kohtaloa.
”En rehellisesti tiedä. En ole jaksanut keskustella poliisien kanssa. Olen istunut puolen yötä keskustelemassa juttelemassa jos jonkinlaisten psykologien, psykiatrien ja varmaan astrologienkin kanssa ja kaikki ovat sitä mieltä että olen jonkunsortin sosiopaatti, kun ei murru itkuun vartin välein.” Nainen puisti päätään. ”Ettäs sitten tiedät, ettei tarvitse myöhemmin valittaa ettei kukaan kertonut.” Shiv virnisti väsyneesti.

”Huolehdi sinä vain itsestäsi, kyllä me muut pärjäämme. Burt lupasi hoitaa Marsia sen aikaa kun olet täälä. Hänelläkin on kilpikonnia, sekä avaimet asuntoosi, joten luotin hänen osaamiseensa.” Nainen sanoi ja veti huoneessa olevan nojatuolin lähemmäs. Shiv käpertyi istumaan nojatuoliin ja hymyili.

"Burt? Kuka Burt?"

Ivan ei koskaan kysynyt kenenkään etunimeä. Se olisi tarkoittanut, että hän oli kiinnostunut jostakusta muussa kuin hyltymielessä. Shiviä ja muutamaa muuta tarkoin valittua lukuunottamatta Ivan ei todellakaan ollut kiinnostunut kenestäkään. Shiv oli totta kai näiden muutamien tarkoin valittujenkin joukossa täysin omassa kastissaan.

Shivin muut sanomiset saivat Ivanin siristelemään silmiään, mutta hän oli kyllin fiksu mies olemaan väittämättä vastaan. Shiv ei halunnut käsitellä tapahtunutta, joten oli paras olla ottamatta sitä esille. Ivan olisi mieluusti osannut itsekin unohtaa inhottavat asiat. Valitettavasti hän oli niitä ihmisoä, jotka eivät unohtaneet. Niitä ihmisiä, jotka päin vastoin kehystivät kaikki epäonnistumisen ja vastenmieliset asiat seinälleen, jotta ne muistuttaisivat joka päivä elämän epäreiluudesta ja omasta täydellisestä mitättömyydestä.

Shiv voisi unohtaa, mutta Ivan ei koskaan. Jos hän ikinä näkisi sen miehen vielä, hän katkoisi sen niskan. Tai ainakin yrittäisi ja luultavasti kuolisi tuskallisen kuoleman siinä samall. Se olisi hänen tapaistaan se. Mutta olisipa ainakin yritetty.

”Burt Lakeside, asuintalosi turvavartija, mies joka pelasti henkemme.” Nainen sanoi hymyillen. Shiv ei ollut omalla tavallaan yhtään yllättynyt siitä ettei Ivan tiennyt henkilön nimeä, vaikka käveli tämän ohi vähintään kerran päivässä viitenä päivänä viikossa. Hänellä oli kuitankin aavistus, että nimi saattaisi nyt jäädä mieleen.

”Hän soitti tänne sairaalalle kysyäkseen kuntoasi ja kun hoitajat eivät antaneet hänelle mitään tietoja, minä pyysin puhelinta itselleni. Hän piti minulle puhelimessa varttitunnin luennon punakorvakilpikonnista, joten olin vakuuttunut siitä että hän osaa hommansa.” Nainen sanoi ja haukotteli melkein pakonomaisesti.

Shiv kietoi kätensä polviensa ympäri ja veti hameen tiukemmin jalkojensa suojaksi. Sairaalaksi paikka oli yllättävän viileä.

”Sanon sen nyt, ettei tarvitse myöhemmin huomautella: mintunvihreä ei ole sinun värisi.” Nainen sanoi ja nyökkäsi osoitti ohimennen miehen päällä olevaa paitaa. ”Oliko kaikki miesten paidat jo loppu?” Nainen vitsaili ja haukotteli uudelleen.

Shiv valaisi asiaa ja Ivan voi sanoa olevansa jopa hämmästynyt. Vai tiesi se vanha pulla kilpikonnista? No, hyvä niin. Jotain hyvää siinä ihmisessä oli oltava. Oli se nyt joka tapauksessa pelastanut heidän henkensä. Burt Lakeside. Selvä.

Hän voisi jopa harkita huomenen samonista aina aamuisin. Hyvinä päivinä.

Ivan vilkaisi vaatetustaan Shivin huomautuksesta. Se oli tosiaan melko vastenmielinen. Vitsille miestenvaatteista Ivan vastasi hetken vittuuntuneella hiljaisuudella. Ilmeisesti hän ei ollut sillä tuulella, että jaksaisi laskea leikkiä vaatteista.

"En saanut itse valita", mies vastasi lopulta ja kurotti pöydältä lapsellisen näköisen nokkamukin. Sen oli kai tarkoitus estää häntä kaatamasta vettä päälleen makuuasennossa juodessa. Hetken aikaa mukia mulkoiltuaan, aivan kuin se kärsineen olisi syypää kaikkeen, mikä oli mennut pieleen, mies hörppäsi vettä siitä ja palautti sen paikalleen.

"Hoitajat voivat varmaan tuoda viltin tai jotain, jos käsket", Ivan huomauttio seuraavaksi. "Kysymistä ei kannata kokeilla. Kulkevat pää niin syvällä perseessään, etteivät kuitenkaan ymmärrä hienovaraista vihjailua."

Koskakohan hän pääsisi helvettiin täältä? Ja mitä vittua sille runkkarille oli tehty? Hän halusi tietää, missä se oli. Tarvitsisiko hänen kenties täältä päästyään pelätä joka vitun nurkkaa siltä varalta, että sen takana odottaisi sekopää pesäpallomailoineen. Puhumattakaan siitä, että pitäisi pelätä Shivin puolesta.

Naisen sietäisi palkata itselleen joku vahti oven viereen. Ihan vain kaiken varalta.

Shiv nojasi leuallaan polviinsa. Tämä päästi pienen huokauksen ikäänkuin pahoitteluna typerästä vitsistä ja jäi katsomaan Ivanin henkistä taistelua nokkamukin kanssa. Kuinka joku saattoikaan vihata sairaaloita noin paljon. Shivin mielestä tämä oli jopa ihan mukiin menevä paikka. Uskoa saattoi, että tämä oli nähnyt pahempiakin.
”He tekevät kovasti töitä ja jokaisella on kontollaan vähintään viiden ihmisen henki koko ajan.” Nainen protestoi puoliääneen. ”Ihan vaikka siitä syystä kestän kyllä ihan hyvin ilmankin.” Nainen hymyili ja haukotteli polviaan vasten. ”Gah, anteeksi.” Niinkuin haukottelua tarvitsisi pyytää edes anteeksi.

Huoneen nurkassa oli pieni televisio, josta parhaillaankin tuli jotain urheilua. Ääni oli melko pienellä, mutta nyt kun oli hetkisen hiljaista, huoneessa kuului selostajan tasainen papatus kun 20 salskeaa miestä paimensi nahkakiekkokuulapalloa verkkokomeroon. Toinen mikä huoneessa kuului oli tippapullon tasainen ääni ja ohikulkevien hoitajien lipokkaiden läpsytys.

Yhdet sellaiset lipokkaat läpsyttivät juuri tämän huoneen ovelle ja samainen hiukan hapan matroona tuli sisälle. Shiv ei hievahtanutkaan. Nainen oli nukahtanut tuolille. Shiv poski nojasi omaan polveensa ja nainen oli jo jossain syvällä nukkumatin majoilla.

Kipusiskon naama happani vielä numerolla ja tämä käveli kuuluvin askelin sängyn päätyyn. Kun askeleet eivät naista herättäneet, vetäisi tämä potilas kansion sängynpäädystä niin että kolahti. Shiv säpsähti hereille.
”Muut kuin perheenjäsenet eivät saa jäädä potilashuoneeseen. Lääkäri tulee hetken kuluttua. Ystävänne olisi aika poistua.” Hoituri ilmoitti.
Shiv nyökkäsi silmät puoliummessa ja nousi tuolilta.

"Hän on minun vaimoni", Ivan ilmoitti saman tien, edes suuremmin miettimättä sanojaan. Tajuttuaan, mitä tuli tokaisseeksi, mies lisäsi: "Paperityöt maistraatissa ovat kesken. Mutta se ei vitunkaan vertaa kuulu teille."

Hoitaja näytti sipulin nielleeltä, mulkoili naisesta mieheen ja takaisin ja veti sitten terävästi henkeä nenän kautta: "Ilman papereita..."
"Tunge ne paperit leveään perseeseesi", Ivan tokaisi ja viittasi Shiviin päin: "Nainen jää. Piste."

Suurella vastentahtoisuudella, ilmeisesti miettien, voisiko vielä sittenkin jollain tavalla määrätä naisen ulos, hoitaja puristi potilaskansion kainaloonsa, tarkisti silmämääräisesti ja puolihuolimattomasti tipan ja katetriletkun ja marssi sitten kansioineen hyvineen ulos huoneesta. Askelet pysähtyivät melkein heti ja puheesta päätellen lääkäri oli tulossa pian. Ivanilla oli kuitenkin tarpeeksi aikaa vilkaista hindunaisen puoleen: "Ei ole pakko jäädä, jos ei kiinnosta... ajattelin, että voisi kiinnostaa. Jos menet niin, no... täällä on varmaan vierailuaikoja tai jotain."

Hän halusi naisen jäävän, mutta ei yksinkertaisesti osannut sanoa sitä ääneen. Jos Shiv tuntisi olonsa paremmaksi vaikkapa omalla vuoteellaan, kaikin mokomin naisella oli oikeus mennä.

Shiv seisoi tuolin edessä ja räpytteli silmiään. Hän oli melko varma siitä että nukkui edelleen. Jep, edelleen unessa. Vai oliko? Ehkä oli parempi tarkistaa jostain. Telkkarista tuli edelleen ohjelmaa ja hoituri katosi huoneesta. Shiv siristi hiukan silmiään.

Kun mies totesi ettei tämän ollut pakko jäädä jos ei huvittanut, tuiotti nainen tätä edelleen. Ilme oli jostain juuri säikähtäen herätetyn ja hämmentyneen väliltä. Nainen ravisti hiukan päätään, kun lattialta nouseva viileys kosketti pohkeita.

”Ei, ei, kyllä minä voin jäädä jos se ei sinua haittaa. En välttämättä haluaisi.. juuri nyt.. Miksi sinä minua sanoit?” Univajeinen ja voimakkaasti lääkitty. Tästä tulisi nauhoittamisen arvoinen keskustelu. ”Tai siis niin tottakai sanoit, ethän sinä sitä tarkoittanut, mutta silti. Ei hän olisi minua ajanut kauas. Odotushuone on aivan tuossa seinän takana.. kaksi kerrosta alempana.. käytävän päässä oikealla.” Nainen mietti hetkisen mitä oli juuri sanonut ja istahti takaisin tuolille. ”Niin, niimpä tietenkin. Nyt voin jäädäkkin tähän.” Nainen hymyili ja vetäytyi uudelleen kerälle.

Nainen ei ehtinyt uudelleen torkahtaa, kun lääkäri marssi sisälle.

Ivan kuunteli käsittämätöntä sanavirtaa ja yritti koota siitä itselleen jonkin käsityksen. Shiv ei välttämättä haluaisi juuri nyt mitä? Ennen kuin Ivan ehti kysyä, oliko naisen tarkoitus sanoa jotain vai vetristelikö tämä kenties kieltään puhumalla mitä sattuu, sisään marssi lääkäri. Tämä oli kuin miespuoleinen kopio äskeisestä leipiintyneestä hoitajasta. Suorakulmion muotoiset laskit nenällään keikkuen ja koukkunokkansa vartta pitkin nyrpeästi mulkoillen mies talsi sängyn viereen, katseli Ivanin papereita kai ihan muodon vuoksi ja totesi narisevalla äänellä: "Alin kylkiluu vasemmalta on murtunut ja lääkitty nanoideilla. Polvilumpion murtuma, lääkitty sekin nanoideilla. Ruhjeet eivät vaadi sen suurempaa hoitoa. Välttäkään fyysisiä ponnistuksia parin viikon ajan tai niin kauan, kuin kipua on."
"Koska minä pääsen helvettiin täältä?"
"Helvetistä en tiedä, mutta kotiin voitte mennä parin päivän seurannan jälkeen varsin hyvin. Saatte mukaan kipulääkkeitä parin viikon tarpeiksi... onko jotain kysyttävää?"

Lääkäri vaikutti yhtä haluttomalta vastaamaan mahdollisiin kysymyksiin kuin Ivan kysymään niitä, joten hetken hiljaisuuden jälkeen mies kääntyi Shivin puoleen: "Omaiset saavat jäädä huoneeseen... jos haluatte nukkua, pyytäkää peittoa ja tyynynä hoitajalta älkääkä herramme kaikkivaltiaan nimeen menko nukkukaan tyhjään potilassänkyyn... illanjatkoja."

Oven kolahtaessa kiinni Ivan kääntyi nokka roikollaan mulkoilemaan Shivin suuntaan. Koska nainen oli äsken puolustanut hoitajia, hän jätti lääkärin haukkumisen sikseen, vaikka mieli olisi tehnytkin.

Kaksi päivää. Kaksi-vitun-päivää näissä minttukarkin värisissä paskatamineissa, letkuja ruumiin joka aukossa ja paikallaan kyyhöttäen.

Nainen Kuunteli kiltisti tuoliltaan lääkärin lyhyen selonteon ja painoi toisen vammat mieleensä. Lääkärin kuittaus Ivanin murinaan sai naisen hymyilemään. Naisen oli purtava huulensa sisäpintaa ettei olisi näyttänyt liian hilpeältä. Ilme pyyhittiin nopeasti pois kun lääkäri vilkaisi naiseen ja tämä vain nyökkäsi ja kiitti kauniisti.

Lääkärin poistuttua Ivan tuntui luovan naiseen melko pahan ilmeen ja nainen käänsi katseensa pois, kuin toruttu koira. Shiv oli ihan sinut sen ajatuksen kanssa että mies syytti häntä, niinkuin kaikkea muutakin tässä aurinkokunnassa, tämänhetkisestä ahdingostaan. Kyllä sen kestäisi. Kunnes toisin käskettäisiin, nainen aikoi pysytellä toisen seurana.

Ovi aukesi taas, mutta nyt sisälle tuli nuorempi hoitaja. Vaaleaverikkö tarjosi vilttiä ja tyynyä Shiville ja jopa hymyili. Shiv kiitti uudelleen kohteliaasti ja otti vastaan tarjotut petivaatteet. Shivin ei tarvinnut luoda Ivaniin mitään merkitsevää katsetta. Hän lukisi sen kyllä naisesta sanomattakin. Hoitaja meni yhtä nopeasti kun oli tullutkin ja huoneeseen jäi ainoastaan selostajan hiljainen paapatus, joka yltyi välillä ihmeen mölinään ja laski sitten taas samaksi epäselväksi mutinaksi.

Shiv kietoutui harson ohueeseen vilttiin ja käpertyi tuolille kolmannen kerran.
”Sano vain jos tarvitset jotain.” Shiv hymyili, nyt kun oli saanut edes moraalista tukea vilua vastaan. ”.. muuta kuin pois täältä, uudet vaatteet, tai tupakkaa.” Nainen kohautti olkiaan. ”Niissä en voi auttaa.”