"Ei dillä oikeaddaad diid paljod väliä ole", dorjui, anteeksi, torjui Mezekiel itsepäisesti. Itseasiassa tämä ei ollut mitenkään noloa, vaan, no... hänelle sattui tällaista usein. Hänen nenänsä limakalvot tuskin olivat tässä vaiheessa enää kovinkaan hyvässä kunnossa (syitä oli varmasti useita - takavuosien typeryydet ja luultavasti hän oli kemikaalien läheisyydessä ammattinsa vuoksi) ja Mezekiel oli... noh, hän oli tottunut.

"De loppuu iddeddään hedken kuluddua kuidenkin joden ei deidän darvidde vaivadua--"

Mezekiel yritti hymyillä rauhoittavasti, mutta se ei oikeastaan näkynyt hänen kasvojensa alapuolen peittävän servetin alta laisinkaan. Sitäpaitsi Mezekiel oli (ja kai jollain tasolla tiedostikin olevansa) niitä ihmisiä, joiden hymyt eivät koskaan rauhoittaneet - oikeastaan hän näytti hymyillessään enemmän sadistiselta opettajalta tai mahdollisesti työstään nauttivalta pyöveliltä (jotka joskus olivat sama asia).

Sen lisäksi sitten ihan yhtäkkiä ja täysin kutsumatta Shiv kosketti Mezkielin niskaa ja sai miehen hätkähtämään silminnähden. Tämä koko tapaaminen oli selvästi kohta hieman liikaa hänen päivän sosiaaliselle quotalleen. Tai siis ei Mezekiel pakoillut ihmisiä tai mitään, hän vain ei tahtonut kontaktia.

"Dädä sadduu dilloin dällöin ja olen jo melko doddunud adiaan, de ei kodkaan ole kovinkaan vakavaa. Minun on myönneddävä eddä derveydeni ei ole aivan didä luokkaa kuin doidin den olevan, mudda den kandda voi elää eikä dinun darvidde ajadella adiaa enempää. Ehkä dämän päivän kolea dää dai den aikaan dällä kerdaa... Do diid. Kaddodaanpa, middä de..."

Mezekiel olisi ottanut sinisen pyyheliinan vastaan jos olisi uskaltanut olla edes hetkeä pitämättä kiinni nenästään - hän pelkäsi että sinä hetkenä kun hän päästäisi irti edes 3 sekunniksi vaihtaakseen paperiservetin liinaan, hän sotkisi lisää paikkoja. Sen sijaan hän yritti jatkaa edellistä keskustelua aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän penkoi vapaalla kädellään takkinsa taskut nopeasti (joskin melko kömpelösti) lävitse ja kaivoi esille pienen kortin, jonka ojensi Shiville niin kohteliaasti kuin nenäänsä servetin kanssa puristava mies vain saattoi.

"Däddä, jod de vielä kelpaa. Käyndikorddini. Diidä pidäidi olla kaikki diedod--"

Oli kulunut jo muutama minuutti, joten Mezekiel koetti kokeellisesti päästää irti nenästään, ja hänen riemukseen verenvuoto oli lakannut. Hän työnsi verisen paperin taskuunsa puolihuolimattomasti ja pyyhki kasvojaan saamallaan liinalla varovasti.

"Ah. Parempi. Hyvä helvetti, jos saan kiroilla, tämä on aina niin epänautittavaa. Ja tietenkin se tapahtuu aina epäsopivimmilla hetkillä. Eihän se sopisi laisinkaan, että se kävisi joskus kun olen vaikka yksin kotonani."

Mezekiel otti kahvikupin pitkiin, hoikkiin sormiinsa ja joi siitä kerralla noin puolet. Olihan se ehtinyt jo jäähtyä kaiken tämän pelleilyn aikana jo jonkin verran.

"Joten siis, ota minuun yhteyttä sitten kun sinulla on aikaa, ja sovin jotain. Minulla on hyvin.... joustavat työajat, joten luulen, että ensiviikolla tai miksei sen jälkeenkin, sopii. Annan sinulle sitten tarkemman osoitteen, ja voimme tavata, jos uskallat tulla."

Hän kohautti laihoja harteitaan. Hän oli jo sen verran inspiroitunut vanhan varastonsa koluamisesta, että luultavasti menisi paikalle vaikka yksin, jos nainen päättäisi, että haluaisi apunsa jostain muualta. Mies joi kahvinsa loppuun.

"Onko sinulla muuta?"

Kun Shiv huomasi veren vuodon tyrehtyvän helposti itsekseen, tämä otti vastaan miehen käyntikortin ja istuutui takaisin paikalleen pöydän toiselle puolen. Nainen hymyili ymmärtäväisesti toisen kirotessa nenänsä ilmeisen herkkiä limakalvoja.

Nainen vilkaisi kädessään olevan kortin tietoja ja havaitsi siinä olevan kaiken tarpeellisen.
"Miksi en uskaltaisi?" Nainen hymyili enemmän toteavasti kuin kysyvästi. "Otan sinuun yhteyttä vaikka heti maanantaina, niin voit sitten tarkastaa kalenteriasi paremmala tiedolla. Kiitos vielä kerran, että olet valmis näkemään moista vaivaa tuikituntemattoman ihmisen eduksi." Nainen hymyili kiitollisena.

Mezekiel sai kahvinsa loppuun ja naisen omakin teekuppi oli kolissut tyhjyyttään jo jonkun aikaa. Jostain syystä nainen ei ollut lähiaikoina enää kyennyt nauttimaan tottumaansa 10 kuppia teetä päivässä, vaan määrä oli pikkuhiljaa tippunut siitä puoleen. Sääli sinänsä, koska nainen ei rakastanut mitään niinkuin hyvää teekupillista töiden ohessa. Noh, niin, nykyään sillekkin oli korvikkeita, mutta kuitenkin.

"Eipä oikeastaan." Nainen kohautti hartioitaan hienoisesti ja vilkaisi miehen takaa ulos ikkunasta. Vettä tuli edelleen kuin saavista, mutta eipä ainakaan enää ollut kylmä. Vaikka Mezekiel olisi nostamassa kytkintä, nainen todennäköisesti viihtyisi kuppilassa vielä tovin jututtamassa Filipiä, jos vaikka sade hiukan laantuisi.

Mezekiel hymyili synkeästi naiselle. Totuus oli, että mies ei itsekään enää ollut varma siitä, mitä varastossa oli. Hän oli niitä ihmisiä jotka säilöivät mielellään... no, kaiken, vaikka se ei olisikaan ollut viisasta tai edes säästämisen arvoista. Hyvin käytännölliseksi ihmiseksi Mezekiel oli joskus suorastaan naurettavan epäkäytännöllinen. Eikä Mezekiel ollut huolissaan vain siitä että jompikumpi jäisi sortuvan kirjatornin alle, vaan myös siitä, että oli olemassa asioita, joita hän ei olisi halunnut itsekään itsestään muistaa.

"Tuota..." hän aloitti kokeilevasti ja vilkaisi naista tietyllä tavalla odottavasti, "jos meillä ei ole enempää puhuttavaa, voisin lähteä tästä. En halua... tuota, pelkään että aiheutan lisää ongelmia, en haluaisi vaatia toista pyyhettä."

Hän kohautti harteitaan alistuvasti. Tiettyjen terveysongelmien kanssa oli vain opittava elämään, mutta se ei tarkoittanut, että muita pitäisi vaivata niillä. Hän nousi varovasti tuoliltaan, ja kuka tahansa edes jotenkin tarkkasilmäinen näki, että hän näytti lyhyen hetken ajan olevan huolissaan jopa siitä, että äkillinen nuoseminen saisi limakalvot jälleen vuotamaan verta. Vaikutti kuitenkin siltä että ainakin tällä kertaa oltiin siltä kriisiltä vältytty. Mezekiel suoristi takkiaan paremmin ja tarkisti että kaikki napit, hihansuista lähtien, olivat kiinni.

Hän otti kirkasvärisen sateenvarjonsa jo valmiiksi esille.

"Errrr..."

Hän kohotti toista kättään kaiketi jonkinlaiseksi hyvästiksi.

"Au revoir."

Hän hymyili vinosti lähtiessään.

// loppu?