Leah varmisti uudelleen, ettei käynyt tuttavien kimppuun. Kiukku meni Ivanilta tyystin ohitse, sillä tilanteessa oli ihan tarpeeksi sulateltavaa hänen aivoilleen. Ne raksuttivat kiivaammin, kuin olivat joutuneet pitkiin aikoihin. Muutamien hermosauhujen ja Leahin tunnustuksen jälkeen Ivan katsoi olevansa siinä kunnossa, että kykeni jollain tasolla vastaamaankin tekemättä itsestään idioottia.

"Vittuakos siinä sitten... tai siis, paskaako sitä liikaa miettimään. Ei ollut sinun valintasi. Unohdetaan koko keskustelu. Ei millään pahalla, tietty, mutta... no. Kumminkin."

Hänen olisi helpompi teeskennellä, ettei tätä keskustelua käyty. Totta helvetissä hän nyt muistaisi, että Leah on va... vam... perkele, VAMPYYRI, mutta jos siitä ei tehtäisi numeroa, niin sen kanssa voisi elää. Minkään ei tarvinnut muuttua. Hän nyt kumminkin oli hereillä öisin työnsä takia ja jos Leah oli hereillä "erikoisuutensa takia" samoihin aikoihin ja sattui kiskomaan paukkua Choronzon'siin, paskaakos siinä sitten.

"Senkus tulet", Ivan lisäsi, tällä kertaa itsevarmemmin. Sen jälkeen hän päästi jonkun kalsean nauruntapaisen ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana ja lisäsi: "Sovitaan, että olet tästä tarinastasi paukun velkaa."

Leah nosti katseensa kädestään ja kohotti toista kulmaansa hämmentyneesti, mutta nyökkäsi sitten. "Ai... joo. Ymmärrän," hän myöntyi. Jos Ivan halusi kuvitella ettei mitään ollut tapahtunutkaan, ettei hän ollutkaan juuri paljastanut raskainta salaisuuttaan miltei ventovieraalle, niin mikäs siinä sitten. Voitti sen että hän tahtoi unohtaa itse naisen eikä vain hänen salaisuuttaan. Ja mies näytti rauhoittuvankin pikkuhiljaa. Ehkä asiat sittenkin kääntyisivät jos eivät parhain päin, niin edes vähän positiivisemmiksi.
Kaikesta pohtimastaan huolimatta Leah katsoi miestä silmät ymmyrkäisinä kun hän myöntyi sille, että he voisivat vielä tavata. Naisen äskeinen epätoivo huuhtoutui pois kun puhdistava helpotuksen aalto vei sen mukanaan. Hänkin naurahti hieman pirteämmin.
"Heh... joo. Minä näköjään joudun velkoihin tämän tästä sinun kanssasi," hän sanoi pyyhkiessään silmiään kunnolla kuivaksi kämmenselkäänsä.
"Toinen samanlainen?" Hän kysyi mutta vastausta odottamatta palasi tiskille jälleen ja tilasi kaksi vodkaa lisää. Baarimikko katsoi häntä kuin mittaillen, oliko nainen vielä liian humalassa, mutta mitään sanomatta kaatoi Leahille hänen tilauksensa. Eikä hänessä kyllä ollutkaan humalan jälkeäkään, hänen aiemmin juomansa olivat kuin haihtuneet hänen kehostaan verta juotuaan ja sen jälkeen juodut eivät riittäneet vielä mihinkään. Leah toi juomat pöytään, ojensi toisen Ivanille ja istui sitten omansa kanssa takaisin, kaivaessaan uuden tupakan äsken puoliksi poltetun ja tumpatun tilalle.
"No.... nyt sinä tiedät minusta miltei kaiken tietämisen arvoisen," Leah sanoi tuumivasti. "Kertoisitko sinä puolestasi jotain minulle?"

Leah kuivasi silmiään ja Ivan katseli sen aikaa muualle. Hän ei oikein osannut suhtautua kyyneliin. Hänen omat kyynelkanavansa olivat varmaankin surkastuneet käytön puutteesta jo vuosikausia sitten. Tai sitten hän oli vain yksinkertaisesti joka tasolla liian kuiva persoona itkemään.

Leah kävi hakemassa taas paukut ja pöytään palatessaan työnsi toista hänelle. Nyt, kun nainen oli kertonut oman kurjan tarinansa, tahtoi tämä tietää Ivanista jotakin. Ivan tarttui shottiin ja kumosi sen taas saman tien. Se jysähti päässä vähän äskeistä kovemmin, mutta humala antoi edelleen odottaa itseään. Maksa toimi valitettavan moitteettomasti.

"Eipä minussa paljon kertomista ole", Ivan tokaisi. Hän kaivoi taskustaan sytkärinsä, katseli sitä hetken ja sytytti sitten ties kuinka monennen tupakan. "Minulla on kilpikonna. Mars. Ja minä olen psyykikko. Kai. En minä tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua. Tiedän, mitä suurin osa väestä tuntee. Ei, en osaa lukea ajatuksia enkä ole aina oikeassa. Mutta tiedän, jos joku yrittää kusettaa", Ivan totesi, ihan kuin lemmikistä kertominen ja psyykikoksi tunnustautuminen olisivat olleet yhtä tärkeintä asioita kumpikin. Kenties ne olivatkin hänelle. "Eipä tästä ominaisuudesta ole oikeastaan paskankaan hyötyä. Mutta tiedätpä ainakin. Äiti oli sellainen, joten kai minä perin sen häneltä tai vastaavaa. Voisi kai olla pahemminkin."

Hän voisi olla Leahin tilanteessa. Tai hän voisi olla vaikkapa ihmissusi ja muuttua joka täysikuun aikaan koiraeläimeksi. Tai hän voisi olla vaikka kyborgi. Ah mutta, niinhän hän olikin. Totta kai. Koska se nyt vain oli hänen tuuriaan.

Leah otti tällä kertaa hieman rauhoittuneemman, sivistyneemmän siemauksen vodkasta. Se ei maistunut hyvälle, mutta hänen makunystyränsä olivat toisaalta jo aikaa sitten tottuneet raa'ankin alkoholin makuun, joten ei hän sille irvistellytkään.
"Psyykikko? Mielenkiintoista, en ole usein tavannut tuollaisia voimia omistavia tyyppejä," Leah sanoi aidon kiinnostuneesti. Kun Ivan huomautti että havaitsisi kusetuksen, hän miltei huokaisi helpotuksesta oltuaan rehellinen itsestään. Orastavalle tuttavuudelle ei varmaan olisi valehtelu tehnyt hyvää, vaikka totuudenkaan kertominen ei ollut helppo pala kummallekaan osapuolelle.
"Minun... tavallaan-veljeni, Zach, hän lukee ajatuksia. Hän on niinkuin minä, mutta voimat vaihtelevat yksilöittäin. Hyvä vain, että sinun taidoillasi ei sitten kai ole... hintaa, niinkuin meil-- äh, meidänhän piti unohtaa se, ei mitään sittenkään," Leah korjasi itseään kesken lauseen. Parempi kai olla muistuttamatta Ivania hirviöistä hänen ja Zachariaan sisällä. Tosin jälkimmäisellä se ei ollut kovinkaan sisäinen tai erinäinen osa, vaan pikemminkin yhtä Zachin oman luonteen kanssa. Syy miksi kaksikko tuli hädin tuskin toimeen keskenään verisiteestä huolimatta. Zachin mielestä he olivat parempia, tavallisten ihmisten yläpuolella. Leah taas, no, oli tasan niin herkkä ja nöyrä, sekä itseään häpeävä kuin oli siihen asti päällepäin näyttänyt. Kun joku nyt tiesi, hänen ei tarvinnut piiloutua apatian taakse.
"Minustakin olisi mukavaa omistaa jokin lemmikki, mutta ne eivät... oikein pidä minusta," Leah vielä lisäsi kuultuaan Ivanin omistavan myös lemmikin taitojensa lisäksi. Varsinkin kissat ja koirat suhtautuivat yksilöstä riippuen joko pelokkaasti tai avoimen vihamielisesti häntä ja Zachariasta kohtaan. Aistivat ja näkivät kai saalistajan, eivät pintapuolista ihmistä kuten muut, oikeat ihmiset. Leah huokaisi ja puhalsi savua lasiinsa katsellessaan vuoroin sitä ja vuoroin Ivania. Katsekontakti vain nyt oli jotain mikä tuotti naiselle vaikeuksia miltei kaikkien kanssa, mistä johtui toistuva vilkuilu ties minne.

Ivan ei ollut ihan varma mitä tavallaan-veli tarkoitti, mutta tässä tapauksessa hän ei kenties halunnutkaan tietää. Leah onneksi tajusi sen itsekin ja käänsi aiheen lemmikeihin. Naisella ei ollut sellaisia, koska ne eivät tavanneet tästä pitää.

"No entä lepakko? Joku lintu? Matelija?" mies ehdotti välittämättä siitä, miten kornia oli ehdottaa lepakkoa lemmikiksi juuri vampyyrille. Mutta jos nyt totta puhuttiin, hänesti tuntui, ettei Marsia ainakaan kiinnostanut sen suuremmin, mikä hän oli. Kunhan salaattia tuli ja tutuista käsistä sekä terraario pysyi siistinä, Mars oli tyytyväinen. Sitä ei tarvinnut viedä uloskaan, joten auringonvalon kanssa ei olisi pelleilemistä. Leah ei ilmeisesti sietänyt aurinkoa, mikäli Ivan nyt mitään vampyyreista tiesi.

Helvetti vie, oli todellakin parempi olla ajattelematta sitä.

"Eikö tuosta sitten ole mahdollista parantua? Tuosta sinun... sairaudestasi", Ivan kysyi. Oli parempi käsitellä tilaa sairautena. Kuten ihmiset eivät valinneet sairastua syöpään, ei Leahkaan ollut valinnut puolittaista elämää. Joten kaipa sairauteen vertaaminen oli ihan käypä juttu. Ivanin mielestä oli ainakin ja muilla nyt ei tunnetusti ollut paskankaan väliä.

Leah tyrskähti ehdotukselle lepakosta lemmikkinä. Koko ajatus tuntui vampyyriudesta huolimatta samanaikaisesti huvittavalta ja inhottavalta. Leah ei pitänyt lepakoista tai matelijoista, vaikka sellainen olisikin hänet nähnyt jonain muuna kuin ruokaketjun yläaskelmilla seisovana saalistajana. Linnuista hän ei osannut sanoa.
"Se olisi vain eläimen kiusaamista, oli eläin mikä oli. En ole vielä kohdannut yhtäkään joka ei pakenisi tai yrittäisi hyökätä kimppuun minut nähdessään. Ainakaan niistä eläimistä joilla on ihmisiä tarkemmat vaistot yliluonnollisen suhteen," nainen tuumi ääneen. Ehkä kilpikonnat olisivat tarpeeksi rentoja olemaan välittämättä, mutta eikö olisi aika tylsää vain katsella jonkun hiljaiseloa terraariossa, joka ei pahemmin välittänyt silittelyistä tai leikkimisestä. Ei, tahtoi hän sitä tai ei, hänen ei juuri kannattanut lemmikkiä hankkia.

Ivanin seuraava kysymys yllätti hänet. Hän oli ajatellut aivan samaa itsekin tajuttuaan, millaiseksi oli muuttunut, ennen kuin oli aloittanut pitkän ja edelleen meneillään olevan polun itsensä hyväksymiseen. Joskus hän miltei kadehti Zachia, jota ei hävettänyt olla sitä mitä oli, vaikka se tarkoittikin että hän oli sinut myös hirviönsä kanssa. Leah taas oli hävennyt itseään jo teinistä asti, kun oli tajunnut epäluonnollisena pitämänsä vetonsa muita tyttöjä kohtaan. Nainen oli monella tapaa jumittunut vanhanaikaisiin ajattelumalleihin jotka olivat yleisiä tämän ollessa nuori, vaikka ympärillä olisi ollut jatkuvia todisteita tarjolla aikojen muuttumisesta.
"Minä... en usko. Onko ihmistä vieläkään mahdollista herättää henkiin tämän kuoltua?" Melkolailla samanlainen prosessihan se oli, vaikka Leah vaikuttikin ruumista elävämmältä tapaukselta. "En ole... uskaltanut kokeilla. Se voi kuulostaa oudolta, mutta... minä pelkään kuolemaa. Kaiken jälkeenkin. Itse asiassa varsinkin nyt. Se turta tunne joka minut auttoi aikoinaan sen talon katolle jolta aioin heittäytyä alas on poissa," siitäkin huolimatta että Leah eli edelleen jonkinlaisessa horroksessa, niin ristiriitaiselta kuin se saattoikin kuulostaa.
"Ja... sen lisäksi en ole juuri uskaltanut mainostaa itseäni. Yhdeltä parantajalta minä kysyin kerran, eikä hän osannut auttaa. Ja sen parantajan katse... hän olisi varmaan heittänyt minut ulos silkasta inhosta jos olisi uskaltanut. Meillä ei ole hyvä maine, ja ihan syystä." Leah näytti entistä surkeammalta miettiessään asiaa, vaikka hänen kyyneleensä olivatkin kuivaneet. Voi kunpa olisikin jokin kuolemaa parempi pakotie siitä mikä hän oli. Taas elossa olo tuntui utopistiselta ajatukselta, vaikka silläkin olisi hintansa.

Ivan nyökkäsi Leahin selostukselle. Hänkään ei tehnyt numeroa siitä, että puolet hänestä oli rautaa, muovia ja johtoja. Sillä nyt vain oli tapana vaikuttaa vähän hankalasti kaikkiin sosiaalisiin suhteisiin, olkoonkin, ettei Ivania yleisesti ottsen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän halusi kuitenkin pitää työnsä ja jos porukka alkaisi tehdä valituksia tai karttaa yökerhoa portsarin takia, hän saisi hyvin pian kutsun pomon huoneeseen, erorahat käteen ja toivotukset hyvälle loppuelämälle.

"Mmm", mies mumisi ryystäessään kaljaansa ja nuolaisi sitten vaahdon kapeista huulistaan: "Kai se sitten niin on. Paskaako minä näistä asioista tiedän."

Oli varsin selvääm ettei hän suuremmin välittänytkään tietää. Menisi varmasti hetki sulatessa Leahin yllättävää paljastusta, mutta sen jälkeen tilanne normalisoituisi. Kunhan hänen ei naista katsoessaan tarvinnut ajatella, mikä tämä oli, niin se olisi loppujen lopuksi ihan sama hänelle. Hänkin oli hereillä vain iltaisin ja öisin, ihan pelkän työn takia, joten naisen päivärytmikään ei hänen silmiinsä ollut kovinkaan erityinen. Kunhan tosiaan pitäisi nököhampaansa erossa hänen valtimoistaan, niin hyvä homma.

"Tosin, onhan tuossa kai puolensakin. Voit piinata vittumaisia paskoja ihan luvan kanssa ja lisäksi elät pitkään. Minä olisin ehtinyt kuolla jo kahdesti keuhkosyöpään sinun elämäsi aikana."

"Joskus tietämättömyyskin on siunaus," Leah mainitsi kun Ivan sanoi ettei tiennyt 'tällaisista' asioista. Ei hän kai olisi itsekään tahtonut tietää sen tarkemmin, jos heidän roolinsa olisivat vaihtuneet. Kaikkia kirjaimellisen verisiä yksityiskohtia siitä, millaista oli elää kuolleena ja tappaa tai vähintään vahingoittaa muita ihmisiä elääkseen.

"Ja... niin, no, kai tästä on edes jotain etua. Vaikka kuulostaakin vähän hassulle että itsemurhaa yrittäneelle pitkä ikä olisi etu. Väkivallasta minä... en nauti, edes yhteiskunnan pohjasakkaa vastaan. Saalistaja minussa ehkä, mutta en minä. Kun minä... kun minä 'piinaan', se en ole minä. En oikeasti. En voi olla," Leah jankutti. Hän yritti luultavasti vakuuttaa enemmän itseään kuin Ivania. Ja samaan aikaan kuulosti vähän siltä, että oikein tahtoi katsoa vain asioiden synkempää puolta kuin noita hyviä puolia. Tahtoi kieriä itsesäälissä ja olla kuin mahdollisuutta olla tyytyväinen mihinkään ei olisikaan olemassa. "Se on kuin olisi kaksi eri olentoa yhdessä ruumiissa," hän vielä toisti pointtinsa, ennen kuin kulautti loput vodkat alas. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotain, Ivanin kertoessa mahdollisuudestaan keuhkosyöpään.
"Tosin etkö sinä sanonut silloin Choronzon'sissa, ettet voisi saada keuhkosyöpää 'edes yrittämällä'? Vai oliko se pilaa?"
Hän kallisti päätään kysyvästi, tuumien mitä mies oli mahtanut alunperin tarkoittaa sivuhuomautuksellaan. Käsi pyöritteli sillä välin tyhjää lasia ympäri, kun Leah uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa.

Ivan kohautti harteitaan. Hän ei muistanut maininneensa Choronzon'sissa mitään keuhkoistaan eikä tajunnut puhuneensa itseään pussiin. Sanomattakin selvää, että se vitutti. Vitutti vielä huomattavasti enemmän, koska Leahille olisi varmaan pakko vähän valaista tilannetta. Psyykkiset kyvyt olivat aihe, jonka hän voikin sanoa tarpeeksi tutulle ihmiselle suurempia varomatta. Sen sijaan kyberneettisistä osistaan hän olisi mieluummin ollut aivan helvetin hiljaa.

"Niin no", mies hymähti ja vilkaisi oluttuoppiaan siitä kuitenkaan juomatta. "Minussa on enemmän rautaa kuin keskiverrossa alan liikkeessä. Mikäli ei olisi, olisin takuulla kuollut aikoja sitten keuhkosyöpään. Jos olisit elänyt yhtä pitkään kuin sinä, siitä ei olisi epäilystäkään."

Kännykkä piipitti. Ivan kaivoi sen taskustaan lievästi yllättyneenä. Huomattuaan, mitä muistutus koski, miehen kasvoilla käväisi hetkellisesti jokin täysin normaalin vastainen tunne. Vitutuksen ja kiukun sijaan karkeilla kasvoilla häivähti ilo, jopa kiintymys. Yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin, se kuitenkin katosi. Ilmeisesti huomasi eksyneensä väärille kasvoille ja lähti saman tien pahoittelematta häiriötä.

"Minun on lähdettävä", Ivan totesi ja heilautti puhelinta, ennen kuin palautti sen taskuunsa. "Tapaaminen."

Mikäli Leah olisi tulossa samalla ovenavauksella, Ivan rupattelisi mieluusti vielä hetken matkalla. Tai no, mieluusti lieni väärä sana hänen tapauksessaan, mutta rupattelisi joka tapauksessa.

Leah ei varsinaisesti yllättynyt kuullessaan Ivanin olevan kyborgi, vaikka toisaalta olihan se vähän epätavallista että demiae olisi antanut asentaa itseensä sitä rautaa. Mutta jos se pelasti hengen, Ivanilla ei luultavasti ollut ollut vaihtoehtoja. Hän vilkaisi taas alas lasiinsa kun mies kuulosti hieman pahantuulisemmalta aiheesta puhuessaan. "No... mutta kai siitäkin on etua. Jos se tosiaan pitää sinut hengissä. Minä... luulen että elämä kuin elämä voittaa silti aina todellisen kuoleman, lopulta. Ehkä. Ainakin silloin on vielä mahdollisuuksia... johonkin parempaan. Kai," Leah puhui taas itselleen ominaiseen epävarmaan sävyynsä, tietämättä uskoiko itsekään puheitaan vai oliko se vain Ivanille suunnattua lohdutusta.

Matkapuhelimen piipatessa Leah kohotti hieman kulmaansa ja pisti merkille äkillisen mielialan vaihdoksen Ivanin kasvoilla. Niin nopea kuin se olikin. Tietyllä tapaa hän jatkuvasta melankoliastaan huolimatta oli iloinen siitä, että mieheltäkin näytti pahasta tuulesta huolimatta löytyvän jotain ilahduttavaa. Hän nyökkäsi miehen sanoille.
"Ymmärrän. Mene vain. Minä... taidan jäädä vielä tänne hetkeksi. Tilata parit ja yrittää unohtaa sen välikohtauksen aiemmin, tiedäthän."
Häntä hieman harmitti menettää seura joka harhautti ajattelemasta raiskaajaa ja tämän saastaista verta hänen kehossaan joka silti terävöitti aisteja ja... no, 'piristi' oli ehkä väärä sanavalinta, mutta silti lähimpänä sitä mitä Leah kehossaan tunsi, vaikka se ei aivan pelannutkaan yhteen mielen kanssa.
"Nähdään... ehkä myöhemmin sitten," Leah vielä toivoi ääneen ja heilautti kättään, noustessaan itse mennäkseen tiskille. Sinne hän jäi, tilaamaan lisää vodkaa ja vellomaan surkeuteensa.

((Kiitokset pelistä jälleen! : D Ehkä saadaan tulevaisuudessakin mielenkiintoista peliä näillä kahdella kroonisella murehtijalla aikaan!))

[Kiitokset itsellesi! Ivan saa tosiaan hyvää vertaustukea Leahin synkkyydestä :D]